Vähiin käy ennen kuin loppuu

Viimeinen viikko. Vähän mälsää, vaikka kuitenkin kotiin on jo kiva lähteä. Eilen kävimme rautatieasemalta kyselemässä vaihtoehtoja ja ostamassa junaliput Berliiniin, missä aiomme viettää tämän reissumme viimeisen viikonlopun. Hotellin varasimme perjantaina. Joten vähän jo lähdön tunnelmissa olemme tässä olleet.

Töissä menee ’arkisesti’, aina sitä vähän jotain osaa ja hoksaa enemmän, vaikka mitään uutta ja ihmeellistä ei eteen tulisikaan. Piialle on jo rutiinia pistämiset, verenpaineet ja pulssit, tai niiden mittaaminen, myös kommunikointi  täysin saksankielisten potilaiden kanssa sujuu aina vain paremmin, vaikka yhteistä kieltä ei olekaan ja muutamien englantia osaavien potilaiden kanssa on ollut kiva jutella ja häneltäkin kysellään paljon Suomesta ja miksi hän on täällä.

Itselläni on tullut hurjasti rohkeutta (?) tarttua hoivatyöhön; juuri siihen mistä minä tykkään. Syöttämiseen, aamupesuissa auttamiseen, ja aivan kuten kotomaassakin, puhun potilaalle koko ajan mitä teen, ja huomaan, että minuahan jopa ymmärretään J On tullut myös luottamusta omaan kielitaitoon, siihen, että ’kyllä mä pärjään’. Eikä se ole niin justiinsa, an vai auf, kyllä he ymmärtävät. Itse asiassa monet ovat kehuneet, että puhun hyvin saksaa, mutta luulen, että he enemmänkin tsemppaavat, kun vaan sitä niin rohkeasti yritän käyttää.

Oikeastaan kaikki tapaamamme ihmiset ovat olleet hyvin kiinnostuneita meistä, harjoittelustamme, he ovat olleet ystävällisiä ja ovat ottaneet meidät avoimesti vastaan. Kaikilla on ollut hetki aikaa ja halua yrittää ymmärtää, mitä me haluamme sanoa tai kysyä. Eikä vain sairaalassa, vaan kaupoissa ja ihan kaikkialla. Olemme myös huomanneet, että aivan samoin kuin meitä suomalaisia kiinnostaa muiden mielipide Suomesta, myös saksalaiset ovat innokkaita kyselemään meidän mielipidettämme Saksasta ja saksalaisista.

Viime viikon keskiviikkona teimme uuden yrityksen Goethe-museoon, mikä olikin vaikuttava paikka! Eikä yksi iltapäivän puolikas riittänyt alkuunkaan, että olisi oikeasti päässyt jyvälle, mitä kaikkea siellä esillä olikaan ja mitä kaikkea Goethe on eläessään tehnyt ja kokenut. Ainakin matkapäiväkirjaa on pidetty jo niihin aikoihin.

Jatkoimme museokierrosta vielä Weimarin kaupunkilinnaan. Ja mitä siitäkin osaisi sanoa, muuta kuin, että ’upea’.

Perjantaisin muuten, täällä on tapana (ainakin meidän osastoillamme) aamiaistauon yhteydessä kohottaa kuohuviinimaljat perjantain kunniaksi! ’Happy Friday:n’ kunniaksi mekin jatkoimme töistä taas vielä kaupungille vähän ostoksille. Aina tuntuu löytyvän jotain pientä ja kivaa kotiin viemisiksi…

Lauantaina jatkoimme vielä museokierrosta, tosin nyt sillä ajatuksella, että mennään minne ehditään ja mikä matkan varrelle osuu. Ja osuihan se, Schillerin kotitalo, ja se oli ihana! Siellä oli vielä enemmän Schillerin jäämistöä kuin Goethe-museossa oli Goethen.

 Sain Piian raahattua vielä Bauhaus-museoonkin, 

mistä palkinnoksi ostin hänelle mainion pinssin. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, ehkä lämpimin tähän asti. Rento päivä ilman aikatauluja! 

Sunnuntaina sitten kävimme vähän käveleksimässä tässä ’kodin’ läheisyydessä, vähän erinäköistä metsää kuin mihin on kotona tottunut. 

Samoin viimeistelimme esityksemme, jonka pidimme tänään tiistaina Pflegeschule:n oppilaille meistä, Lahden Dilasta, Suomen koulutussysteemistä yleisesti sekä tietenkin Lahdesta. Ja Lahtivideota katsoessamme kummankin mielen täytti valtava koti-ikävä! Olimme aiemmin Facebookin Lahti-ryhmästä löytäneet oikein kivan ilmakuvavideon Lahdesta, jonka näytimme esityksemme lopuksi.

www.inspiroiva.fi

Puolivälin krouvissa

Maanantaina pääsimme töistä hieman aikaisemmin, että ehtisimme kotiin pakkaamaan loput tavarat ja olisimme valmiina, kun Herr Pfuhl tulisi meitä hakemaan. Kotimatkalla ostimme vielä pienet muistamiskukkaset Schwester Beatelle (hän oli meitä ystävällisesti opastanut yleisissä asioissa) sekä opiskelijoiden iloksi keittiöön, kiitoksesta sen lainasta.  Kyytiämme odotellessamme todellakin kiittelimme hissinkorjausta, sillä miten parissa viikossa laukut tuntuivatkin lisänneen painoaan entisestään!

           Portaikko

Kyyti saapui ajallaan ja lähdimme matkaamaan poispäin kaupungista. Uusi majapaikkamme sijaitsee kaupungin ytimen ulkopuolella, mäellä, omakotitaloalueella. Työmatkamme lyheni noin puoleen, mutta matka kaupunkiin siis piteni. Ystävällinen vuokraisäntämme, Herr Halbhuber, oli laittanut pöydän koreaksi, että tuntisimme olomme tervetulleiksi. Kuvista majapaikka näytti viehättävältä ja todellisuudessa tämä sitä onkin! Saimme omat makuuhuoneet wc-kylpyhuoneella molemmat, täysin varustellut keittiön, olohuoneen ja oman pihan! Hieman meitä varoiteltiin, että Herr Halbhuberilla saattaa olla meille paljon asiaa…  

Saimme kahvitella rauhassa keskenämme, ja sitten myöhemmin vuokraisäntä tuli hakemaan meitä katsomaan polkupyöriä, joista saimme valita mieleisemme. Ja sitten oli vielä jotain pientä, mitä hän halusi meille esitellä, kuten kuinka pyykkikone ja tiskikone toimivat, mistä lämmitystä säädetään ja ketä seinillä olevat taulut esittävät jne. No lähtihän hän sitten lopulta. Vain soittaakseen, että kaikki on meillä varmasti hyvin. Herttainen pappa, kuitenkin. Illalla vielä lähdimme polkupyörillä mittaamaan työmatkaan kuluvaa aikaa ja todellakin: polkupyörillä mäkeä alas ja siinä se melkein olikin, aikaa meni noin 6 minuuttia! Kävimme lähimarketissa ostoksilla ja raskaat ruokareput selässä paluu lähes jatkuvaa ylämäkea olikin toinen juttu. Ja aikaa meni, no, enemmän kuin 6 min J

      Naapurin kissa tuli tutustumaan.

Tiistaiaamuna sitten kello taas tutusti soitteli aamuvarhaisella, ja olipa kiva taas lasketella alamäkeä töihin. Tällä viikolla Piialla ei ollutkaan enää tuttu ohjaaja eikä kukaan ensin oikein tuntunut puhuvan englantia, mutta mukavasti hän sitten kuitenkin kuitenkin pärjäsi. Perjantaina sitten oli taas tuttu ohjaaja jonka kanssa hän pääsi jopa kuvasta katsomaan miltä näyttää suolistossa oleva kasvain.  Minä taas tällä viikolla olin entistä tutumpi rutiinihommieni parissa ja eräänä päivänä pääsin katsomaan suolihuuhtelua  ja heti kohta jo siinä avustamaankin. Ja edelleen minua/meitä kauhistuttaa, että ilman mitään verhoja tai sermejä siinä vaan näitäkin toimenpiteitä tehdään toisten potilaiden tahtomattaankin seuratessa vieressä! Eräänä päivänä pääsin mukaan viemään potilasta gastroskopiaan (mahalaukuntähystys) ja matkalla minulta kysyttiin, tahdonko jäädä katsomaan?! No todellakin tahdoin! Todella mukava lääkäri oli siellä, hän ei paljoa puhunut englantia mutta sitten oli toinen hoitajista, joka englannilla (se on minullekin helpompi kieli kuin saksa) minulle selosti kaiken, aivan mahtavaa! Varsinkin, kun minun ei tarvinnut olla siinä lavetilla. Sain vielä yksinäni kuljettaa potilaan takaisin omalle osastollemme.

     Piia matkalla, tuon alamäen alaosa ei edes näy tässä kuvassa, ehkä                                                                lyhtypylväistä voi päätellä kuinka tie putoaa.

     Tässä kuljemme pitkin harjua kohti kaupunkia.

Viikot kuluvat nopeaan, arkisesti. Työpäivässä ehkä parasta on, kun sen päätteeksi pääsee toisen kanssa kertaamaan kaiken, varsinkin, jos on jotain erityistä saanut olla tekemässä/kokemassa. Perjantaina pitkän viikonlopun kunniaksi kävimme läheisessä leipomossa ostamassa ihanat leivonnaiset kotiinviemisiksi. Ihana tunne, kun vuokraisäntäperheemme oli lähtenyt lomalle ja saimme olla aivan keskenämme.

Uuden työmatkamme varrella on Weimarin Tier Heim, paikallinen löytöeläinkoti. Eräänä päivänä poikkesimme sinne, kerroimme ketä olemme ja voisimmeko päästä katsomaan koiria ja kissoja. Siellä oli muutama kissa ulkoilemassa tarhassa ja koiria omissa sekä isoissa juoksutarhoissa. Ne olisi niiiin kaikki tehnyt mieli ottaa kotiin sieltä. Kaikki eläimet eivät välttämättä ole kodittomia, vaan paikka toimii mahdollisuuksiensa mukaan myös eläinhoitolana.

Lauantaina nukuimme taas pitkään, ihanaa, ja lähdimme kaupungille. Kävimme Weimar Haus:n elämysnäyttelyssä, joka kertoi Weimarin historiaa. Goethemuseo oli aivan turvoksissa, emmekä jääneet sinne pääsyä odottelemaan, vaan yritämme käydä siellä joku arki-ilta. Illalla meidät oli molemmat kutsuttu Piian ohjaajan Luisen kotiin. Hän asuu aivan vanhan kaupungin keskustassa ja oli aivan ihanaa päästä katsomaan millainen on aito saksalainen koti.  Hänen kotinsa oli viehättävä ja kodikas, tosin vielä aika tyhjä, koska hän on hiljattain palannut Lääkärit ilman rajoja -järjestön työkomennukselta Afrikasta. Hän tarjosi meille lohi-sieni-sipulipiirakkaa, höyrytettyjä kasviksia ja salaattia, lisäksi ihanaa juustoa. Saimme kunnian olla hänen ensimmäisiä vieraitaan sitten tämän viimeisimmän kotiinpaluun. Onneksi olimme vieneet mm. tällaista tilaisuutta juhlistavaa kuohuviiniä viemisinämme.

Sunnuntaina oli vuorossa retki Buchenwaldin keskitysleiriin. Se sijaitsee aivan kaupungin laidalla ja sinne pääsee keskustasta paikallisbussilla. Siellä ei ollut kovin paljoa ihmisiä samaan aikaan, joten saimme rauhassa kierrellä ja ihmetellä. Otimme avuksemme kuvallisen ääniesittelyn, mikä toi kierrokseen lisäefektiä, esim. kun olimme desinfiointitalossa, saatoimme kuunnella keskitysleirillä olleen ranskalaisen miehen tarinaa kyseisestä paikasta ja tapahtumasta juuri siinä.  Emme oikein osaa sanoa, mitä ajatella. On niin käsittämätöntä ja uskomatonta että tällaista on tapahtunut. Eristyssellit. ’Hevostalliksi’ nimetty,  lääkärin vastaanottotilaksi naamioitu teloitushuone. Krematorion uunit. Ei niistä osaa kertoa.

          'JEDEM DAS SEINE', luettavissa portin sisäpuolelta.

     Polttouuneja

Tänään on vappupäivä, ja vapaapäivä täälläkin. Mekin juhlistimme sitä kuohuviinibrunssilla, levolla ja hyvällä päivällisellä. Kotona. Nauttien siitä, ettei tarvitse lähteä mihinkään.