Vähiin käy ennen kuin loppuu

Viimeinen viikko. Vähän mälsää, vaikka kuitenkin kotiin on jo kiva lähteä. Eilen kävimme rautatieasemalta kyselemässä vaihtoehtoja ja ostamassa junaliput Berliiniin, missä aiomme viettää tämän reissumme viimeisen viikonlopun. Hotellin varasimme perjantaina. Joten vähän jo lähdön tunnelmissa olemme tässä olleet.

Töissä menee ’arkisesti’, aina sitä vähän jotain osaa ja hoksaa enemmän, vaikka mitään uutta ja ihmeellistä ei eteen tulisikaan. Piialle on jo rutiinia pistämiset, verenpaineet ja pulssit, tai niiden mittaaminen, myös kommunikointi  täysin saksankielisten potilaiden kanssa sujuu aina vain paremmin, vaikka yhteistä kieltä ei olekaan ja muutamien englantia osaavien potilaiden kanssa on ollut kiva jutella ja häneltäkin kysellään paljon Suomesta ja miksi hän on täällä.

Itselläni on tullut hurjasti rohkeutta (?) tarttua hoivatyöhön; juuri siihen mistä minä tykkään. Syöttämiseen, aamupesuissa auttamiseen, ja aivan kuten kotomaassakin, puhun potilaalle koko ajan mitä teen, ja huomaan, että minuahan jopa ymmärretään J On tullut myös luottamusta omaan kielitaitoon, siihen, että ’kyllä mä pärjään’. Eikä se ole niin justiinsa, an vai auf, kyllä he ymmärtävät. Itse asiassa monet ovat kehuneet, että puhun hyvin saksaa, mutta luulen, että he enemmänkin tsemppaavat, kun vaan sitä niin rohkeasti yritän käyttää.

Oikeastaan kaikki tapaamamme ihmiset ovat olleet hyvin kiinnostuneita meistä, harjoittelustamme, he ovat olleet ystävällisiä ja ovat ottaneet meidät avoimesti vastaan. Kaikilla on ollut hetki aikaa ja halua yrittää ymmärtää, mitä me haluamme sanoa tai kysyä. Eikä vain sairaalassa, vaan kaupoissa ja ihan kaikkialla. Olemme myös huomanneet, että aivan samoin kuin meitä suomalaisia kiinnostaa muiden mielipide Suomesta, myös saksalaiset ovat innokkaita kyselemään meidän mielipidettämme Saksasta ja saksalaisista.

Viime viikon keskiviikkona teimme uuden yrityksen Goethe-museoon, mikä olikin vaikuttava paikka! Eikä yksi iltapäivän puolikas riittänyt alkuunkaan, että olisi oikeasti päässyt jyvälle, mitä kaikkea siellä esillä olikaan ja mitä kaikkea Goethe on eläessään tehnyt ja kokenut. Ainakin matkapäiväkirjaa on pidetty jo niihin aikoihin.

Jatkoimme museokierrosta vielä Weimarin kaupunkilinnaan. Ja mitä siitäkin osaisi sanoa, muuta kuin, että ’upea’.

Perjantaisin muuten, täällä on tapana (ainakin meidän osastoillamme) aamiaistauon yhteydessä kohottaa kuohuviinimaljat perjantain kunniaksi! ’Happy Friday:n’ kunniaksi mekin jatkoimme töistä taas vielä kaupungille vähän ostoksille. Aina tuntuu löytyvän jotain pientä ja kivaa kotiin viemisiksi…

Lauantaina jatkoimme vielä museokierrosta, tosin nyt sillä ajatuksella, että mennään minne ehditään ja mikä matkan varrelle osuu. Ja osuihan se, Schillerin kotitalo, ja se oli ihana! Siellä oli vielä enemmän Schillerin jäämistöä kuin Goethe-museossa oli Goethen.

 Sain Piian raahattua vielä Bauhaus-museoonkin, 

mistä palkinnoksi ostin hänelle mainion pinssin. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, ehkä lämpimin tähän asti. Rento päivä ilman aikatauluja! 

Sunnuntaina sitten kävimme vähän käveleksimässä tässä ’kodin’ läheisyydessä, vähän erinäköistä metsää kuin mihin on kotona tottunut. 

Samoin viimeistelimme esityksemme, jonka pidimme tänään tiistaina Pflegeschule:n oppilaille meistä, Lahden Dilasta, Suomen koulutussysteemistä yleisesti sekä tietenkin Lahdesta. Ja Lahtivideota katsoessamme kummankin mielen täytti valtava koti-ikävä! Olimme aiemmin Facebookin Lahti-ryhmästä löytäneet oikein kivan ilmakuvavideon Lahdesta, jonka näytimme esityksemme lopuksi.

www.inspiroiva.fi